Nuorten netiketti - muista omat oikeutesi netissä

Netti on mahtava juttu! Netissä on mukava hengailla kavereiden kanssa, etsiä tietoa, pelailla, tutustua uusiin ihmisiin ja vaihtaa ajatuksia. Jokaisella on myös netissä oikeuksia, joita ei saa loukata. Lue nämä oikeudet ja pohdi, käytätkö sinä nettiä fiksusti ja turvallisesti.

Verkkokaupan perustaminen - lue tämä ennen perustamista

Ohjelmiston valitseminen. Ensimmäiset tärkeät päätökset on tehtävä jo suunnitteluvaiheessa. Tärkeimpien joukossa on verkkokaupan takana pyörivän ohjelmiston valitseminen.

Kotisivujen teko

Ohessa on lyhyt katsaus nettisivujen luomiseen. Tälle sivulle listasin asioita joita vaaditaan ja joista on lähdettävä liikkeelle. Jos olet aloittelija ja HTML-koodi sinulle ei ole tuttua, niin listasin myös useita paikkoja, josta saa hyvännäköisiä nettisivuja ilmaiseksi!

Perustietoa informaatioteknologiasta

Internet on maailmanlaajuinen tietoliikenneverkko, jonka tunnetuin käyttömuoto on www eli web (World Wide Web). Vaikka vasta www teki internetistä suuren yleisön tunteman ja käyttämän, www on siis vain osa internetiä.

Mikä on internet?

Tarkalleen ottaen internet on kansainvälinen tietokoneverkosto, joka on muodostettu tiedonvälitystä varten. Nimi "internet" tulee sanoista international eli kansainvälinen ja network eli verkko tai verkosto.

20.5.2012

Mikä on cache?

Välimuisti eli cache on pieni, nopea muisti, jonka tehtävä on nopeuttaa tietokoneen toimintaa. Välimuistissa pyritään pitämään sellaisten muistipaikkojen sisältöjä, joihin todennäköisesti pian viitataan.

Muistihierarkia

Ihannetapauksessa tietokoneessa olisi käytettävissä suuri määrä hyvin nopeaa muistia, mutta käytännössä tilanne on aina toinen: suurikapasiteettisesta muistista on vaikea tehdä nopeaa, ja nopea muisti on kallista. Tästä syystä on järkevää tehdä muistista hierarkia, jossa mahdollisimman lähellä suoritinta on pienin ja nopein muisti, vähän siitä kauempana vähän suurempi ja vähän hitaampi, ja kaikkein kauimpana suurin ja hitain. Nopeimmassa muistissa pyritään pitämään aina sitä osaa tiedosta, jota suurimmalla todennäköisyydellä tullaan pian tarvitsemaan, ja hitaimmassa muistissa on tallessa kaikki talletetut tiedot.

Suorittimen rekisterit ja massamuistilaitteet kuten kiintolevyt voidaan myös ajatella osaksi muistihierarkiaa, vaikka ne toimivatkin eri tavalla: rekistereiden käyttö on määritelty jo ohjelmakoodissa ja kiintolevylle sivuttamisesta huolehtii käyttöjärjestelmä virtuaalimuistin avulla.

Tietokoneohjelmien muistinkäyttö on yleensä toistuvaa ja paikallista. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jotain kohtaa muistista on juuri käytetty, sitä tai sen lähellä olevia muistipaikkoja tullaan suurella todennäköisyydellä käyttämään lähitulevaisuudessa.

Välimuisti perustuu näihin huomioihin. Aina kun muistista haetaan tietoa, tarkastetaan ensin löytyykö tieto välimuistista. Jos tieto löytyy jo ennestään välimuistista, se haetaan suoraan sieltä. Tätä kutsutaan välimuistin osumaksi. Jos tietoa ei löydy välimuistista, se haetaan hitaammasta muistista ja talletetaan samalla välimuistiin. Tätä kutsutaan välimuistihudiksi. Jos välimuisti on täysi, siellä ollut vanhempi tieto väistyy uuden tieltä. Jos välissä on ollut paljon muita muistioperaatiota ennen kuin samaa tietoa tarvitaan uudelleen, tieto ei enää olekaan välimuistissa, ja se pitää hakea uudestaan hitaammasta muistista.

Koska edellisten muistioperaatioiden käyttämien osoitteiden lähellä olevia osoitteita tullaan suurella todennäköisyydellä käyttämään, välimuistiin tallennetaan yleensä joitain muistipaikkoja haetun osoitteen ympäriltä. Tällöin myös näihin lähimuistiosoitteisiin viittaavat muistihaut voivat osua välimuistiin, vaikka kyseisestä osoitteesta ei olekaan haettu tietoa lähiaikoina.

Välimuistin osumien suhdetta kaikkien muistioperaatioiden määrään kutsutaan välimuistin osumatarkkuudeksi. Tämä luku ei ole mikään kiinteä yleispätevä luku, vaan se vaihtelee järjestelmän kuormitusasteen ja ohjelmien käyttäytymisen mukaan.

Mikä on ASCII?

Ascii (akronyymi sanoista American Standard Code for Information Interchange) on 7-bittinen eli 128 merkkipaikan laajuinen tietokoneiden merkistö, joka sisältää ensisijaisesti amerikanenglannissa tarvittavat kirjaimet, numerot, väli- ja erikoismerkkejä sekä eräitä ohjauskoodeja. Lähes kaikkien nykyisin yleisessä käytössä olevien tietokonemerkistöjen 128 ensimmäistä merkkiä ovat samat kuin Asciissa, joten ne voidaan luokitella Asciin laajennuksiksi. Unicode-merkistön yhteydessä tätä ensimmäistä lohkoa kutsutaan latinalaiseksi perusosaksi.

Joskus kuulee virheellisesti puhuttavan ”8-bittisestä Asciista” tai ”high-Asciista”, jonka merkkipaikkojen määrä olisi kaksinkertaistettu 256:een ottamalla käyttöön Asciissa ylimääräiseksi jäänyt tavun kahdeksas bitti. Tällaisia merkistöjä on Asciin pohjalta kuitenkin kehitetty useita, eikä niistä yhteenkään ole asianmukaista viitata nimellä Ascii. Koska 8-bittiseenkään merkistöön eivät mahdu edes kaikkien latinalaisin aakkosin kirjoitettavien kielten kirjaimet, alueittain on pitänyt kehittää keskenään yhteensopimattomia laajennusversioita, joista länsieurooppalaisittain ja suomalaisittain tärkein on ISO 8859-1 eli niin sanottu Latin 1 ‑merkistö. Lisäksi esimerkiksi MS-DOS-järjestelmän käyttämien Ascii-pohjaisten merkistöjen laajennusosat poikkeavat täysin Windowsin merkistöistä, jotka ovat ISO 8859 ‑standardien muunnelmia.

Historia

Ascii kehitettiin 1960-luvulla paperille tulostavien kaukokirjoitinlaitteiden ja tietokonepäätteiden merkistöksi ja ohjauskoodistoksi. Aikaisemmat laitteet käyttivät yleensä 5-bittistä Baudot-koodia.

Asciin kehitti ja julkaisi American Standards Association, nykyiseltä nimeltään American National Standards Institute. Kehitystyöhön osallistuneista huomattavimpiin kuuluu Bob Bemer.

Merkkivalikoima perustuu lähinnä Yhdysvaltojen tarpeisiin. Tämä on aiheuttanut jatkuvia ongelmia ei-englanninkielisen tekstin käsittelyssä: esimerkiksi suomen kielen aakkosista kirjaimet A–Z sisältyvät kaikkiin Ascii-merkistön muunnoksiin ja näkyvät siis käytännössä aina oikein, mutta niin sanotut ääkköset (Å, Ä, Ö) aiheuttavat yllättävän usein yhteensopivuusongelmia vielä nykyäänkin.

Mikä on QWERTY?

Yleisintä kirjoituskonetyyppisten näppäimistöjen asettelua kutsutaan Qwerty-asetteluksi, koska sen ylimmän kirjainrivin kuusi ensimmäistä näppäintä muodostavat tämän kirjainyhdistelmän. Qwerty-asettelusta on olemassa useita kansallisia muunnelmia, esimerkiksi saksankielisten maiden Qwertz ja ranskalainen Azerty. Useimmissa muunnelmissa erot kuitenkin keskittyvät perusnäppäinalueen oikeaan laitaan, jonne esimerkiksi suomalaisessa versiossa on istutettu skandinaavisten kirjainten eli Å:n, Ä:n ja Ö:n näppäimet.

Qwerty-asettelua käytetään tietotekniikassa myös muiden kuin latinalaisia aakkosia käyttävien kielten, kuten japanin ja kiinan, merkinsyöttö­järjestelmien pohjana, mistä syystä sen mukaisia näppäimistöjä tavataan yleisesti kaikkialla maailmassa. Asettelu ei kuitenkaan ole täysin yleismaailmallinen: esimerkiksi yleisimmällä venäjän kirjoittamiseen käytetyllä asettelulla ei ole mitään yhteyttä Qwerty-asetteluun.

Qwerty-asettelun synty

Ensimmäiset kirjoituskoneet kehitettiin 1800-luvulla muun muassa sokeiden apuvälineiksi. Kirjainten järjestys vaihteli, mutta useimmiten kirjaimet olivat aakkosjärjestyksessä. Tästä voidaan edelleen nähdä merkkejä myös Qwerty-näppäimistössä, jonka keskimmäisellä kirjainrivillä eli perusrivillä sijaitsevat keskenään aakkosjärjestyksessä D, F, G, H, J, K ja L (jota alkuperäisessä versiossa seurasi vielä M).

Saksalaisen Qwertz-asettelun mukainen Hermes-kirjoituskone on Sholesin suunnittelemaan laitteeseen verrattuna teknisesti jo varsin uuden­aikainen, sillä iskurien liike kohdistuu paperitelaan edestäpäin ja kirjoittaja voi välittömästi nähdä tuottamansa tekstin.

Hermes-kirjoituskoneen toisiinsa takertuneita iskureita.Qwerty-asettelun kehitti yhdysvaltalainen sanoma­lehtimies ja keksijä Christopher Latham Sholes, joka pyrki uuden näppäinjärjestyksen avulla vähentämään aiemmin kehittämänsä, aakkos­järjestystä noudattaneen kirjoitus­koneen esiin nostamia teknisiä ongelmia. Sholesin patentoimassa kirjoitus­koneessa kukin näppäin kiinnittyi pitkä­vartiseen iskuriin, jonka päässä oleva kirjasin löi kirjoitus­telaa vasten painautuvaan paperiin mustejäljen, kun näppäintä painettiin. Iskurin liike kohdistui paperiin alhaaltapäin, joten kirjoittaja ei voinut nähdä kirjoittamaansa tekstiä, ennen kuin se oli valmis. Tästä seurasi, että jos lähellä toisiaan sijainneet iskurit nopeasti näppäiltäessä takertuivat yhteen, ongelmaa oli vaikea huomata ja korjata.

Sholesin kirjoituskoneita ruvettiin valmistamaan Remingtonin tehtaassa vuonna 1874. Ensimmäisellä mallilla pystyi kirjoittamaan ainoastaan suuraakkosia, eikä se herättänyt erityistä huomiota. Tilanne muuttui, kun vuonna 1878 julkistettiin uusi malli, jolla pystyi kirjoittamaan myös pienaakkosia. Kussakin iskurissa oli nyt sekä pienaakkosen että suuraakkosen kirjasin, ja näppäimistöön oli lisätty erityinen shift- eli vaihtonäppäin, jonka avulla kirjoitustelan asemaa pystyi vaihtamaan juuri sen verran, että paperiin osui jompikumpi.[1] Tekninen kirjoittaja Marcus Brooks on huomauttanut, että vaihtonäppäin tarjosikin ilmeisen edun ainakin verrattuna kilpailleeseen Caligraph-malliin, jossa pienaakkosille ja suuraakkosille oli erilliset näppäimet ja jonka näppäimistö oli siksi kooltaan miltei kaksinkertainen.

Alkuaikoina kirjoituskoneiden valmistajat levittivät myyttiä, että Qwerty on tieteellisesti osoitettu nopeimmaksi mahdolliseksi näppäinasetteluksi.lähde? Kerrotaan myös, että ylimmälle kirjainriville varta vasten sijoitettiin englannin sanan typewriter (’kirjoituskone’) kirjaimet, jotta myyntiedustajien olisi helppo opetella kirjoittamaan se nopeasti – vaikka vain alkeellisella kahden sormen tekniikalla – ja siten esitellä laitteen erinomaisuutta (mutta tämä voi hyvin olla pelkkä kaupunkitarina).

Jotkut Qwertyn arvostelijat ovat väittäneet, että asettelu itse asiassa suunniteltiin hidastamaan kirjoittamista sijoittamalla englannin kielen yleisimpien kirjainten näppäimet hankalasti ja kauas toisistaan.[4] Väite perustunee kuitenkin osittaiseen väärinkäsitykseen, sillä Qwertyä ei suunniteltu varsinaisesti hidastamaan näppäilyä vaan pikemminkin varmistamaan, että englannin kielessä usein yhdessä esiintyvien kirjainten (kuten T:n ja H:n) iskurit eivät sijainneet lähekkäin. Selvää on, että Sholes ei Qwertyä suunnitellessaan pyrkinyt hidastamaan ainakaan kymmen­sormi­järjestelmää, joka kehitettiin vasta Qwertyn vakiinnutettua asemansa.

Teknisen kehityksen myötä iskurien yhteen takertuminen kävi harvinaisemmaksi ja helpommin korjattavaksi, ja Sholesinkin mainitaan suunnitelleen vielä aivan toisenlaisen, tehokkaammaksi tarkoitetun näppäinasettelun, jossa kaikki englannin vokaalit oli asemoitu perusriville ja oikean käden sormilla näppäiltäviksi (tässä suhteessa se muistuttaa myöhemmin kehitettyä vaihtoehtoista Dvorak-näppäimistöä).

Uusi asettelu ei kuitenkaan enää ottanut tulta. Konekirjoittajat olivat jo tottuneet Qwerty-näppäimistöön ja opetelleet tekemään työnsä sillä, koska kirjoituskone­valmistajat sellaisia valmistivat; kirjoituskone­tehtaat puolestaan jatkoivat Qwerty-näppäimistöjen valmistamista, koska sellaisia konekirjoittajat osasivat käyttää. Näin ratkaisu on jäänyt pysyväksi käytännön standardiksi, jota uudetkin kirjoittajat opetetaan käyttämään, vaikka aakkosjärjestyksen mukainen näppäimistö oletettavasti olisi helpompi oppia ja jotkin aivan toisenlaiset asettelut voisivat olla nopeampia ja miellyttävämpiä käyttää. Qwertyn suosion vakiintumisesta on tullut tavallinen esimerkki johtavan markkina-aseman kehittymisestä.

Mikä on amoled?

Organic Light-Emitting Diode (OLED), myös Light Emitting Polymer (LEP) ja Organic Electro-Luminescence (OEL), on hohtodiodi (LED), jonka elektroluminesenssikerros on korvattu kalvolla, jossa on orgaanisia yhdisteitä. OLEDilla tarkoitetaan yleensä LEDiä, jonka aktiivinen materiaali on pienimolekyylistä orgaanista yhdistettä. PLEDissä aktiivinen kerros on suurimolekyylistä orgaanista yhdistettä.

OLEDin valmistuksessa käytetään höyrystystekniikkaa, mikä vaatii tyhjiön käyttöä. Ensin lasisubstraatille tehdään indiumtinaoksidista anodi, minkä jälkeen höyrystetään yleensä ainakin kaksi kerrosta pienimolekyylisiä orgaanisia yhdisteitä (organometalleja). Orgaanisten kerrosten kokonaispaksuus on 100–150 nm. Niiden päälle tehdään katodi jostain metallista. Kuviointi hoidetaan käyttämällä "varjomaskia" höyrystyksessä. Lisäämällä rakenteeseen erilaisia kerroksia saadaan OLEDin tehokkuutta paranettua. OLEDeissä käytetään usein nimellä Alq3 tunnettua yhdistettä. Aukkojen kuljettajat ovat yleensä amiineja tai syaniineja, emissiokerroksessa käytetään metalliselaatteja, bentseeniyhdisteitä sekä mahdollisesti fluoresentteja väriaineita. OLEDin ongelmia ovat sinisten emittoijien lyhyt elinaika, valmistustekniikkaa rajoittaa OLEDin skaalautumista suuremmiksi sekä suurempiin valmistusmääriin. Vihreiden OLEDien tehokkuus on samalla tasolla kaupallisten LEDien kanssa.

PLEDeissä aktiiviset kerrokset on tehty polymeereistä eli isomolekyylisistä yhdisteistä. Anodi ja katodi on tehtävä tyhjiötekniikalla, mutta polymeerikerrosten tekoon on useita eri menetelmiä, jotka eivät tarvitse tyhjiötä. Polymeerikerrosten tekoon käytettävä tekniikka riippuu siitä onko kerrokset kuvioitava vai ei. Kuvioituun prosessiin sopii ainakin tavallisesta mustesuihkutulostuksesta kehitetty tekniikka. Muita mahdollisia tekniikoita ovat pyöritysmenetelmä sekä pari muuta. PLEDiin riittää yksi polymeerikerros, mutta nykyisin käytetään yleensä kahta kerrosta, joista toisessa tapahtuu emissio ja toinen on johde, jonka tehtävänä on kuljettaa ja syöttää aukkoja. Johtavaan kerrokseen käytetään polyamiinia (PANI:PSS) tai nimellä PDOT:PSS tunnettua polymeeriä. Emissoivaan kerrokseen käytetään polyfluoreeneja sekä PPV:tä. PLEDit toimivat OLEDejä pienemmällä jännitteellä (muutava V vs. OLED n. 10 V). Vaikka täysvärilaitteita on demonstroitu ainoastaan keltaista emittoivat PPV-pohjaiset PLEDit ovat kaupallisia tuotteita.

PLEDien etuja OLEDeihin verrattuna ovat alemmat tuotantokustannukset, parempi soveltuvuus massatuotantoon sekä skaalautuvuus isoihin pinta-aloihin. Lisäksi PLEDejä voidaan valmistaa painotekniikalla taipuisille substraateille. PLEDeistä ja OLEDeistä on olemassa lukuisia variaatioita, jotka parantavat joitain ominaisuuksia. näyttösovelluksissa PLEDien elinaika on jopa 10000 h, muttei monivärijärjestelmissä, joissa erityisesti sininen väri on ongelmallinen.

Samsung kehitti 256-värisen PMOLED:in syksyllä 2002 ja tekniikka on lyönyt kaupallisesti läpi jo erilaisissa kannettavissa multimedialaitteissa, kuten kännyköissä ja mp3-soittimissa. Monitori- ja televisiokoossa OLED tulee laajamittaiseen käyttöön 2010-luvulla.

OLED-tyypit:
Valoa säteilevän orgaanisen ainesosan mukaan:
- Mono-molecule (SM-OLED): Monomeerinen materiaali. Yksinkertainen, halpa valmistaa, kehitys pitkällä
- High Polymer (PLED, LEP): Suurimolekyylipainoinen polymeeri. Hyvä lämpötasapaino ja mekaaninen kestävyys, hyvä väritoisto, vähäinen virrankulutus.


Ohjausmenetelmän mukaan:
- Aktiivimatriisi (AMOLED): Erilliset R, G ja B -värien ohjausyksiköt (TFT), monimutkainen valmistaa, kallis, alhainen virrankulutus, erinomainen tarkkuus, nopea vasteaika. Korvannee monitori- ja televisio-käytössä olevat LCD:t. Super AMOLED on kosketusnäyttöisissä älypuhelimissa vuonna 2010 käyttöön otettu aiemman tekniikan edelleen kehitetty versio. Siinä näytön kerrosten määrää on vähennetty rakentamalla kosketuksen tunnistavat sensorit itse näytön sisälle, eikä erikseen sen päälle kuten aiemmin.
- Passiivimatriisi (PMOLED): Yksinkertainen valmistusprosessi, edullinen, korkea virrankulutus, hidas toiminta, epätarkka jännitteen, ja siten myös kirkkauden ja värisävyn kontrollointi. Ei sovellu isoihin paneeleihin (yli viisituumaiset).


Muut:
- Flexible OLED (FOLED): Joustava tai taitettava paneeli, jossa hyödynnetään lasin sijasta jotain taipuisaa materiaalia - Printable OLED (POLED): Pohjakalvolle tulostamalla valmistettu paneeli (CDT:n proto 14" 1280 x 768)
- Stacked OLED (SOLED): R, G ja B on pinottu päällekkäin eikä vierekkäin mikä kolminkertaistaa tarkkuuden
- Transparent OLED (TOLED): Läpinäkyvä paneeli, käyttö esimerkiksi tuulilasissa, näyteikkunassa - OLED-valaistus: Ohuita OLED-paneeleja voidaan käyttää myös valaisimina